Myyttien salamanteri   Tulisalamanterien on tiedetty jo antiikin ajoista lähtien olevan myrkyllisiä. Tässä tekstissä tutustutaan erilaisiin uskomuksiin ja myytteihin joita salamanterin myrkyllisyys ja salaperäinen elämäntapa ovat kautta aikain nostaneet ihmisten mieliin.

Joitakin vuosikymmeniä Jeesuksen kuoleman jälkeen roomalainen oppinut Plinius vanhempi kirjoitti: "Kaikista myrkyllisistä eläimistä salamanteri on kaikista pirullisin. Muut myrkylliset eläimet purevat yhtä ihmistä kerrallaan, mutta salamanteri voi tappaa kokonaisia kylällisiä niin ettei kukaan edes tiedä mikä hävityksen aiheutti. Kun salamanteri kiipeää puuhun kaikki puun hedelmät muuttuvat myrkyllisiksi, ja ken niitä syö kuolee." Plinius jatkaa kertomalla kuinka salamanteri voi myös myrkyttää leivän koskettamalla taikinaa, aiheuttaa hiusten putoamisen päästä pelkästä kosketuksesta, sekä joukosta muita kauheuksia joita salamanteri voi saada aikaan.

Koko kyläyhteisön kuolemalla Plinius mahdollisesti viittaa tapahtumaan jossa salamanteri on pudonnut kylän kaivoon tai yhteiseen vesisammioon ja myrkyttänyt veden ihonsa eritteillä. Kuten tulisalamanterin myrkyllisyyttä käsittelevässä tekstissä todettiin, ovat eläimen ihon eritteet todellakin erittäin myrkyllisiä. Mutta kun tietää miten pieniä määriä myrkkyä salamanterin iholla kerralla on, kuulostavat Pliniuksen kertomukset kovin hurjilta.

Olen itsekin tulisalamantereita käsissäni pyöritellyt, mutta minulla on edelleen hiukset tallella ja muutenkin olen elinvoimani säilyttänyt. Pliniuskin myöntää ettei salamanteri täysin voittamaton ole, sillä hänen mukaansa esimerkiksi siat pystyvät syömään näitä "hirvittäviä petoja, sillä jokaisella olennolla tässä maailmassa on omat vihollisensa".

Tulen vartija

Plinius kertoo myös kuulleensa huhuja siitä että salamanteri sietää tulta, tai voi jopa sammuttaa sen. Plinius toteaa väitteen vääräksi, sillä "jos tämä olisi totta, olisihan joku Roomassa varmasti huomannut moisen itsekin". Moni muu on kuitenkin uskonut salamanterin tulenkestävyyteen ja kykyyn sammuttaa tulen. Esimerkiksi reilu satakunta vuotta Pliniuksen jälkeen Roomassa eläneen eläinkirjailija Aelianuksen mukaan sepän jonka ahjon liekki sammuu on etsittävä käsiinsä lähistöllä oleva salamanteri ja kostettava sille. Sillä onhan selvää että juuri salamanteri on aiheuttanut tulen sammumisen.

Jacob Boschiuksen teoksessa Symbolographia vuodelta 1702 salamanterin tunnuslauseeksi on merkitty "Nutrior et extinguo" (suom. "Ravitsen ja sammutan") ja maagiseksi luvuksi DCCLXXXI (881).

Kolmesataaluvulla elänyt kreikkalainen filosofi ja tiedemies Aristoteles piti salamanteria todisteena siitä että on olemassa eläimiä joita tuli ei tuhoa. Itse asiassa Aristoteles kirjoitti että salamanterit ovat ihmisiä jotka elävät tulivuori Etnan sisällä ja muissa tulisissa pätseissä. Aristoteles ei kuitenkaan mennyt niin pitkälle että olisi väittänyt salamanterin syntyvän tulesta, kuten keskieurooppalaisissa uskomuksissa on pitkään kerrottu. Ajatus tulesta syntymisestä lienee saanut alkunsa tilanteesta jossa salamanteri on ryöminyt esille nuotiosta johon kukaan ei ole nähnyt sen menevän. Nykyaikainen selitys ilmiölle on, että salamanteri on ollut päiväpiilossaan jonkin puunkarahkan onkaloissa, ja kun puu on kannettu nuotioon on salamanterin täytynyt kuumuuden pakottamana lähteä liikkeelle. Kun kirjapainotaito tuli Britanniaan 1400-luvulla eräitä ensimmäisistä painetuista teksteistä olivat käännökset munkki Vincent de Beauvaisin kirjoituksista.

Näistä käännöksistä löytyy vuodelta 1481 maininta myös salamanterista: "Olento jota kutsutaan salamanteriksi syntyy ja elää tulesta. Salamanterilla on villaa josta tehdyt vaatteet eivät pala tulessa." Tosiasiassa karvattomassa tulisalamanterissa ei villaa luonnollisestikaan ole, mutta asbestia kutsuttiin pitkään salamanterin villaksi ennen kuin sen todellinen mineraaliluonne tuli yleisesti tunnetuksi. Salamanteri on tulen olento jonka kanssa tavalliset ihmiset eivät voi olla tekemisissä. Mutta ihmiset jotka tekevät muutenkin töitä tulen parissa, kuten sepät, sietävät myös salamantereita. Tulen kestävyys ei aina ole ollut pahasta tai merkki paholaismaisesta alkuperästä, vaan esimerkiksi 1500-luvun alkupuolella vaikuttanut sveitsiläissyntyinen luonnontieteilijä ja okkultisti Paracelsus piti salamantereita suorastaan Jumalan lähettäminä peruselementti tulen vartijoina.

Noituutta ja lemmenrohtoja

Muita jotka suhtautuivat salamanteriin positiivisesti, tai ainakin uteliaasti, olivat lääkärit ja puoskarit. Sillä tokihan eläintä joka on myrkyllinen tulen olento voi käyttää myös monien lääkkeiden ja ihmerohtojen raaka-aineena.

Kreikkalaisen antiikin ajan lääkäri Dioskorideen mukaan tuhkaksi poltettu ja öljyyn sekoitettu salamanteri on oiva aine kiusallisten ihokarvojen poistoon. 1500-1600 –luvuilta peräisin olevien reseptien mukaan samaan pääsi myös hunajaan jauhetulla salamanterilla, mitä voi käyttää myös lemmenjuomien lisäaineena. Toisaalta jos lemmenjuomaa tulee nautittua liian innolla voi nainen tasapainottaa tilannetta pitämällä polviensa välissä salamanterin sydäntä. Tämä näet estää raskauden ja jopa seisauttaa normaalin kuukautiskierron. Joidenkin uskomusten mukaan poltetun salamanterin tuhkalla on myös haavojen paranemista edistävä vaikutus.

Zürichin kaupungin lääkärinäkin 1500-luvun puolivälissä toiminut sveitsiläinen luonnontieteilijä Conrad Gessner luetteli puolen sivun verran salamanterista saatavia lääkeaineita jotka tehosivat mitä erilaisimpiin sairauksiin. Ja toisen puoli sivua hän käytti salamanterin pureman hoitotapojen esittelyyn. Gessneriltä ei kuitenkaan jäänyt ensimmäistäkään mainintaa lääkeaineiden todellisista käyttötilanteista praktiikalla, saatikka niiden tehosta potilaisiin. Entisaikojen lääketiede ei kaikkien mielissä aina ollut kaukana noituudesta. Hyvänä esimerkkinä tästä toimii tarina 1600-luvun Saksassa eläneestä vaimosta joka tappoi miehensä lisäämällä tämän keittoon salamanterin. Mies kuoli ja nainen tuomittiin kuolemaan. Mutta ei murhasta vaan noituudesta.

Salamanteri Konrad Gessnerin teoksessa Historia animalium vuodelta 1585.

Kullan raaka-aine

Eräs taikauskojen osa-alue jossa tulisalamanterilla on ollut roolinsa on alkemia. Keskiajan alkemistit käyttivät salamanteria eräänä raaka-aineena yrittäessään sekoittaa lyijyn kullaksi muuttavia nesteitään. Alkemisteille salamanteri symboloi suolan periaatetta. Toisinaan "salamanteri" saattoi viitata myös elohopeaan tai rikkiin, joista jälkimmäiseen sen yhdistää rikin kellertävä väri. Viittaus salamanterin ja alkemian yhteyteen löytyy myös Suomesta: runoilija V. A. Koskenniemi kirjoitti Helsingin Uuden Ylioppilastalon vihkiäisiin vuonna 1910 juhlarunon, josta löytyy seuraava värssy: "Jo oli kammioihin käynyt kansa / ja porvarit ja teinit unissansa / ne näki kullanteon keinot uudet / salamanterien salaisuudet."

On nykyherpetologi salamanteriin liittyvistä uskomuksista mitä mieltä tahansa, on meidänkin myönnettävä että salamanteriin liittyy yhä nykyäänkin tietty ripaus salaperäisyyttä. Monet yksityiskohdat salamanterien elämästä ovat selvinneet vasta aivan lähiaikoina, ja harva tavallinen sukankuluttaja on koskaan minkäänlaista salamanteria edes nähnyt. Niinpä ei ole ihme että tämä tappavan myrkyllinen tulen vartija, lohikäärmeeksikin mainittu peto joka pystyy pelkällä katseellaan tappamaan aikuisen miehen on saanut näinkin merkittävän osan keskieurooppalaisissa uskomuksissa ja myyteissä.

Kirjallisuutta

Habermehl, G., 1994: The biological relevance of Salamandra venom. Mertensiella 4:209-214.

Herrmann, H.-J. & Kabisch, K., 1994: Some aspects about Salamandra salamandra (Linné, 1758) from the literature of the 16th to the 18th century. Mertensiella 4:215-223.

Hofrichter, R., 2000: Amphibians it the cultural heritage of peoples around the world. Teoksessa Hofrichter, R. (toim.), 2000: Amphibians: The world of Frogs, Toads, Salamanders and Newts. Firefly books, Buffalo. Sivut 196-211.

Leikola, A., 2002: Salamanteri, tulen tuttava. Teoksessa Leikola, A.: Seireenejä, kentaureja ja merihirviöitä. Myyttisten olentojen elämää. Kustannusosakeyhtiö Tammi, Helsinki. Sivut 94-101.

Bloisin linna Ranskassa on koristeltu lukuisin salamanterein. Salamanteri oli Ranskan kuninkaana 1515-1547 toimineen Frans I:n vaakunaeläin, joten kun hän kunnosti linnaa, koristeli hän sen luonnollisesti vaakunaeläintään runsaasti käyttäen. Pelkästään Frans I:n rakentaman uuden siiven julkisivussa erilaisia salamantereita on 11 kappaletta.