BBC:n luontodokumentit ovat yleensä todellista iloa silmälle. Ja jos sarjan on luonut ja juontanut Sir David Attenborough, tietää katsoja varmasti saavansa vastinetta TV-luparahoilleen. Uransa huipennukseksi Attenborough on perehtynyt vaihtolämpöisten maailmaan ja tehnyt sarjan matelijoista ja sammakkoeläimistä.

Teininä muistan katselleeni televisiosta luontodokumenttisarjaa, joka teki minuun vaikutuksen. Juontajana toiminut vanhempi brittiherrasmies tarkkaili rannalta kuinka mahtavat miekkavalaat syöksyilivät merileijonien perässä rantahietikolle, kaivautui termiittikeon sisään esittelemään keon ilmastointia ja huhuili hunajaoppaalle saaden linnun etsimään itselleen hunajaa. Tai siten juontaja istui alas muutaman askeleen päähän eläimestä ja alkoi esitellä otuksen puuhia, ilman että eläin näytti välittävän ihmisen läsnäolosta pätkääkään. Pidin juontajan tyylistä ja ohjelmien uskomattomista, ennen näkemättömistä kuvista. Myöhemmin opin, että kyseisen Eloonjäämisen haasteet (Trials of Life, 1990) -sarjan juontaja, BBC:n Sir David Attenborough on legendaarinen luontodokumenttien uranuurtaja joka on tehnyt yli puoli vuosisataa jatkuneen uransa aikana toista sataa luontodokumenttia.

Attenborough’n päätyönä pidetään niin kutsuttua ”Life-sarjaa”, johon kuuluu 9 erillistä luontodokumenttisarjaa; yhteensä 79 jaksoa. Sarjan uusin ja viimeinen osa on matelijoita ja sammakkoeläimiä käsittelevä viisiosainen Vaihtolämpöisten elämää (Life in Cold Blood, 2008). Se sai ensi-iltansa Britanniassa vuoden 2008 alkupuolella, ja nyt noin vuotta myöhemmin se on nähtävissä Suomessa osana YLE:n Avaraa Luontoa ja ostettavissa DVD-julkaisuna.

Life-sarjan teko on kestänyt lähes 20 vuotta, mutta viimeisten jaksojen kuvausten aikaan kahdeksankymmenvuotias Attenborough ole kadottanut tyylistään tai karismastaan tippaakaan. Kuvat ovat (vuosien varrella kehittyneen kuvaus- ja jälkikäsittelytekniikan ansiosta) mahtavampia kuin koskaan aikaisemmin, ja Attenborough on tuttu ja turvallinen oma itsensä. Varaania, kobraa, konnaa ja muitakin matelijoita ja sammakkoeläimiä tarkkaillaan rauhalliseen ja kunnioittavaan sävyyn, joka on leimannut Attenborough’n dokumentteja kautta aikain.

Kylmäverisestä totuudesta panssaroituihin jättiläisiin

Vaihtolämpöisten elämää koostuu viidestä tunnin mittaisesta jaksosta. Ensimmäinen osa esittelee matelijoita ja sammakkoeläimiä yleisesti, ja pohtii syitä sille miksi nämä eläinryhmät ovat niin menestyneitä kautta maailman ja kautta aikain. Suurin mielenkiinto koostuu eläinten vaihtolämpöisyyteen ja sen luomiin etuihin ja rajoitteisiin. Toinen jakso keskittyy sammakkoeläimiin ja elämän siirtymiseen miljoonia vuosia sitten vedestä maalle. Yleensä sammakkoeläimiä käsittelevissä dokumenteissa esitellään pääasiassa sammakoita ja konnia, mutta tällä kertaa katsantokanta on todella kaikki sammakkoeläimet kattava ja ruudussa nähdään jopa poikasiaan hoitava matosammakko. Sarja on mukana ajan hermolla ja käsittelee myös maailman sammakkoeläimiä uhkaavaa massasukupuuttoa. Kolmannessa jaksossa pääosan saavat liskot, ja neljännessä käärmeet. Kummassakin osassa esitellään eläinryhmien erityispiirteitä ja erilaisia edustajia. Attenborough kiertää ympäri maailman esittelemässä lukuisia suomumatelijoita ja niiden hämmästyttäviä elintapoja. Jaksoissa nähdään uskomattomia värejä, liikettä ja sulokkuutta, jota vain liskot ja käärmeet pystyvät esittämään.

Sarjan viimeinen jakso on omistettu panssaroiduille jättiläisille: krokotiilieläimille ja kilpikonnille. Näistä eläimistä esitellään kaikki ne ”tavanomaisuudet” jotka nähdään kaikissa luontodokumenteissa: pesäänsä vartioivat ja poikasiaan hellästi kantavat alligaattorit, sekä Galapagoksen jättiläiskilpikonnat. Mutta näiden lisäksi Attenborough esittelee monia sellaisia kuvia ja tunnelmia, jotka varmasti tarjoavat uutta pinttyneimmällekin herppien tai luontodokumenttien harrastajalle. Aivan erityisesti Attenborough’n jakson lopussa lausumat sarjan loppusanat tarjoavat ajateltavaa varmasti meistä jokaiselle.

Asenne kohdallaan

”Matelijoita ja sammakkoeläimiä on joskus pidetty alkeellisina, yksitoikkoisina ja typerinä. Todellisuudessa, tietenkin, ne voivat olla tappavan nopeita, loistokkaan kauniita, yllättävän helliä ja erittäin monimutkaisia.”
– David Attenborough’n aloitussanat sarjalle

Sarjan alku- ja loppusanat ovat puhuttelevia, eivätkä ne tee poikkeusta muusta sarjasta. Läpi kaikkien viiden jakson Attenborough’n asenne näitä usein halveksittuja eläimiä kohtaan on kunnioittava. Sarjassa nähdään toki myrkyllisiä käärmeitä ja valtavia varaaneja, mutta kertaakaan Attenborough ei puhu myrkyllisistä tappajista tai raatelevista pedoista. Sen sijaan hän esittelee eläimiä, joille on kehittynyt uskomattomat aistit ja tehokkaat välineet ravinnon pyydystämiseen. Eläimiä, jotka elävät osana luontoa, tavalla johon evoluutio on ne ohjannut. Attenborough’n asenne eläimiä kohtaan tulee ilmi myös käytännössä: hän ei hyökkää minkään otuksen kimppuun äänekkäästi meuhkaten, vaan jos eläintä on tarpeen käsitellä, se tehdään kaikessa rauhassa ja eläintä kunnioittaen. Yleensä juontaja kuitenkin tyytyy vain seurailemaan eläinten touhuja muutaman askelen päästä.

Useat mielestäni hienoimmista kohtauksista on kuvattu käyttäen jotain nykyteknologian tarjoamaa apuvälinettä: lämpö- tai infrapunakameraa, erikoisvalmisteista minikameraa, tai tietokoneistetun jälkikäsittelyn lukuisia keinoja. Kaikkea tätä, sekä maailman huippuherpetologeja apuna käyttäen Attenborough’n kuvausryhmä onkin tallentanut lukuisia sellaisia kohtauksia, joita ei koskaan aikaisemmin ole saatu vangittua filmille. Hienoa on myös se, että Attenborough antaa kunnian uskomattomasta jäljestä niille, jotka kunnian ansaitsevat. Jokaisen jakson kymmenkunta viimeistä minuuttia on itsenäinen minidokumentti, jossa esitellään jonkin juuri nähdyn jakson kohtauksen taustoja. Näissä minidokumenteissa tunnustusta saavat niin Attenborough’ta auttaneet tutkijat, urheat kameramiehet kuin kameran edessä esiintyneet eläimetkin.

Kukaan ei ole täydellinen

Osa sarjan materiaalista on kuvattu studio-oloissa, eikä studiomateriaalia silmämääräisesti pysty erottamaan aidosta luontokuvauksesta. Tästä toimintatavasta Attenborough’ta on arvosteltu. Suuri osa materiaalista on kuitenkin kuvattu eläinten todellisilla elinalueilla ympäri maailman. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että jos suuren yleisön tietoisuuteen pystytään studiokuvilla tuomaan uutta tietoa näiden luonnossa salailevaa elämää viettävien otusten elintavoista, se opetuksellisuuden nimissä hyväksyä. Ilman studiokuvauksia osa sarjan loisteliaimmista kohtauksista olisi taatusti jäänyt kokonaan näkemättä.

Ainoa asia, josta Vaihtolämpöisten elämää minulta saa risuja on se, että monta kertaa on lähdetty ”merta edemmäs kalaan”. Sarjaa on kuvattu lähes kaikkialla maapallolla, paitsi Attenborough’n ja BBC:n kotitantereilla Euroopassa. Joitakin asioita, joita olisi varmasti voitu kuvata vaikkapa brittiläisten kyiden parissa, on kuvattu syvällä Afrikan sydämessä eksoottisemmilla käärmeillä. Brittiläisille ja eurooppalaisille katsojille (USA:ssa sarjaa ei alun perin edes näytetty kokonaisena) olisi mielestäni ollut hyvä näyttää myös paikallisten matelijoiden ja sammakkoeläinten väriloistoa ja ihmeitä. Nyt katsojalle saattaa jäädä kuva siitä, että kiinnostavia herppejä löytyy vain vierailta mantereilta, ja oman takapihan matelevaiset saattavat mielikuvissa jäädä yksitoikkoisiksi ja typeriksi.

Puute ei kuitenkaan ole kovin suuri, ja kokonaisuutena Vaihtolämpöisten elämää on ainutlaatuisen hieno katsaus matelijoiden ja sammakkoeläinten maailmaan. Suomeksi tekstitetyn myyntiDVD:n ensi-ilta oli 21.11.2008, minkä lisäksi sarja nähdään tammikuusta 2009 alkaen YLE:n Avarassa Luonnossa. Suosittelen lämpimästi sarjan katsomista jokaiselle matelijoista ja sammakkoeläimistä vähänkään kiinnostuneelle. Ja myös herppiharrastajan läheisille, sillä he saattaisivat tämän sarjan avulla saada jonkin käsityksen siitä, miksi se terraariossaan lötköttelevä käärme tai lisko toisen mielestä onkaan niin kiehtova.