Tieteellisistä nimistä

Kaikilla maailman tieteelle kuvatuilla eläinlajeilla on tieteellinen nimi. Se on kaksiosainen nimi, joka voi olla sellaista ”munkkilatinaa” ettei tavallinen harrastaja välttämättä meinaa oppia sitä millään. Mutta silti niissä on logiikkansa, ja tieteellisiä nimiä käytetään jatkuvasti, tässäkin lehdessä. Tässä kirjoitelmassa tutustutaan tieteellisiin nimiin ja niiden ominaisuuksiin, sekä pyritään vastaamaan joihinkin niihin liittyviin käytännön kysymyksiin.

Kun eläintieteilijät löytävät uuden eläinlajin kirjoittavat he siitä artikkelin johonkin tieteelliseen julkaisuun. Artikkelissa uusi laji kuvaillaan ja esitellään (tiede)maailmalle. Tätä toimitusta kutsutaan lajin kuvaamiseksi. Tässä yhteydessä laji myös saa kaksiosaisen tieteellisen nimen, jolla se siitä lähtien voidaan erottaa muista lajeista. Toisinaan maallikot puhuvat tieteellisen nimen sijaan latinalaisista nimistä, mutta nimitys ei ole erityisen osuva. Aikaisemmin latina oli tieteen valtakieli, joten tieteellisissä nimissäkin käytetään pohjana latiaa. Mutta nimissä on alusta lähtien käytetty myös muita kieliä, kuten esimerkiksi kreikkaa, joten niiden kutsuminen latinalaisiksi nimiksi on hyvin harhaanjohtavaa.

Kaksiosaiset tieteelliset nimet saivat alkunsa vuonna 1758 kun Karl von Linné (tai Carolus Linnaeus, kuten hän nimensä latinalaisti) julkaisi teoksensa Systema Naturae kymmenennessä painoksessa kehittämänsä eläinten luokittelujärjestelmän ja siihen liittyvän kaikkien maailman (Linnén tuntemien) eläinten kaksiosaisen tieteellisen nimistön. Linnén idea oli järjestää kaikki tunnetut eläinlajit ryhmiin sen mukaan miten läheistä sukua ne ovat toisilleen. Tässä yhteydessä eläimet myös saivat ryhmittelyn mukaiset tieteelliset nimet. Jo ennen Linnétä eläimillä oli tehty luokitteluyrityksiä ja oli olemassa tieteellisiä nimiä, mutta vasta Linné järjesti (eli luokitteli) kaikki lajit yhtenäisellä tavalla. Linnén luokittelujärjestelmä oli hyvä ja vaikka siihen on vuosien varrella tehty lisäyksiä ja tarkennuksia on periaate edelleen käytössä nykyaikaisessa eläinten luokittelussa, eli taksonimiassa. Lisäksi on päätetty, että juuri Linnén työ toimii lähtökohtana matelijoiden ja sammakkoeläinten tieteellisille nimille, eikä sitä aikaisemmista tieteellisistä nimistä tarvitse välittää.

Suku ja laji

Eläimen tieteellinen nimi kertoo siis lajin asemasta tieteellisessä luokittelussa. Tieteellisen nimen ensimmäinen sana, sukuosa, kertoo mihin eläintieteelliseen sukuun laji kuuluu. Toinen sana, lajiosa, kertoo mistä lajista on kyse.

Se mikä tarkalleen ottaen laji on, onkin sitten vaikeampi kysymys. Lajille ei ole olemassa yksityiskohtaista yksiselitteistä määritelmää. Tutkijoiden tavoitteena on ollut määritelmä, jota voisi soveltaa kaikkiin maapallolla tavattaviin organismeihin, mutta sellaisen luominen ei vielä tähän päivään saakka ole onnistunut. Niinpä erilaisista lähtökohdista laadittuja kilpailevia lajikäsitteitä on olemassa useampia. Ja onpa joku esittänyt sitäkin, ettei sellaista käsitettä kuin ”laji” olisi olemassakaan. Näin herpetoharrastajan näkökulmasta asiaa voi yksinkertaistaa niin, että lajin muodostaa se joukko eläinyksilöitä, jotka voivat onnistuneesti luonnossa lisääntyä keskenään ja jotka joiltakin olennaisilta ominaisuuksiltaan eroavat muista samankaltaisista eläimistä. Perinteisesti nämä erottavat ominaisuudet ovat liittyneet yksilöiden ulkoiseen olemukseen (jonka katsotaan heijastavan perimää), mutta toisinaan ominaisuuksien tarkastelu täytyy ulottaa myös esimerkiksi yksilöiden sisäiseen rakenteeseen, evolutiiviseen kehitykseen tai DNA:han.

Eläinten luokittelussa yksittäiset lajit muodostavat sukuja. Suku koostuu joukosta samankaltaisia lajeja joilla on yhteinen evolutiivinen kantamuoto.

Otetaan esimerkiksi kaksi lajia: kiinankääpiötulilisko (tieteelliseltä nimeltään Cynops orientalis) ja japanintulilisko (Cynops pyrrhogaster). Ne ovat molemmat aasialaisia vedessä eläviä salamanterieläimiä, joilla on ruskea selkäpuoli ja vatsapuolella on puna-mustaa kuviointia. Kuten oheisesta kuvastakin selviää, ovat ne kuitenkin yksityiskohdiltaan selvästi eri näköisiä, eivätkä ne luonnossa lisäänny keskenään. Tarkemmin tutkimalla niiden väliltä löytyy runsaasti muitakin oleellisia eroavaisuuksia mm. sisäisessä rakenteessa, luontaisessa elinalueessa ja DNA:ssa. Niinpä kyseessä on kaksi eri lajia.

Eroista huolimatta näillä lajeilla on kuitenkin niin paljon yhteisiä ominaisuuksia että lajit on tieteellisessä luokittelussa sijoitettu samaan sukuun. Tämän tuliliskojen suvun tieteellinen nimi on Cynops, ja siihen on kahden edellä mainitun lajin lisäksi sijoitettu viisi muutakin aasialaista salamanterilajia.

Eläinten tieteellinen luokittelu jatkuu edelleen niin että yksittäiset suvut muodostavat seuraavan tason yksiköitä, heimoja. Heimot muodostavat lahkoja, lahkot luokkia, ja niin edelleen. Taulukossa 1 on esitelty muutaman eläinlajin asema 7-tasoisessa tieteellisessä luokittelussa. Ylemmät luokittelun tasot eivät kuitenkaan vaikuta eläinten tieteellisiin nimiin, vaan kaksiosainen, sukuosasta ja lajiosasta koostuva, nimi riittää esittämään lajin yksiselitteisesti.

Kunta	Animalia (eläinkunta)	Animalia (eläinkunta)	Animalia (eläinkunta)
Pääjakso	Chordata (selkäjänteiset)	Chordata (selkäjänteiset)	Chordata (selkäjänteiset)
Luokka	Amphibia (sammakkoeläimet)	Amphibia (sammakkoeläimet)	Amphibia (sammakkoeläimet)
Lahko	Caudata (salamanterieläimet)	Caudata (salamanterieläimet)	Caudata (salamanterieläimet)
Heimo	Salamandridae (salamanterit)	Salamandridae (salamanterit)	Salamandridae (salamanterit)
Suku	Cynops (tuliliskot)	Cynops (tuliliskot)	Lissotriton (pienet vesiliskot)
Laji	Cynops orientalis (kiinankääpiötulilisko)	Cynops pyrrhogaster (japanintulilisko)	Lissotriton vulgaris (vesilisko)

Kunta	Animalia (eläinkunta)	Animalia (eläinkunta)	Animalia (eläinkunta)
Pääjakso	Chordata (selkäjänteiset)	Chordata (selkäjänteiset)	Chordata (selkäjänteiset)
Luokka	Amphibia (sammakkoeläimet)	Amphibia (sammakkoeläimet)	Amphibia (sammakkoeläimet)
Lahko	Caudata (salamanterieläimet)	Caudata (salamanterieläimet)	Caudata (salamanterieläimet)
Heimo	Salamandridae (salamanterit)	Salamandridae (salamanterit)	Salamandridae (salamanterit)
Suku	Cynops (tuliliskot)	Cynops (tuliliskot)	Lissotriton (pienet vesiliskot)
Laji	Cynops orientalis (kiinankääpiötulilisko)	Cynops pyrrhogaster (japanintulilisko)	Lissotriton vulgaris (vesilisko)

Taulukko 1: Muutaman eläinlajin asema 7-tasoisessa tieteellisessä luokittelussa.

Toisinaan luokittelua jatketaan myös lajia pienempiin osiin, esimerkiksi eläinten elinalueen mukaan. Tällöin puhutaan alajajeista. Jos eläimen alalaji haluataan ilmoittaa, tulee alalajiosa kolmanneksi sanaksi tieteelliseen nimeen. Esimerkiksi tutkijat ovat kuvanneet Cynops pyrrhogaster sasayamae -alalajin, Sasayaman kaupungin läheisyydestä löydetyn japanintuliliskon.

Nimien kirjoittamisesta

Nykyisen käytännön mukaisesti lajien ja sukujen tieteelliset nimet kirjoitetaan kursiivilla. Heimojen ja sitä korkeampien taksonomisten yksiköiden nimiä ei kursivoida. Kaikki nimet kirjoitetaan isolla alkukirjaimella. Kaksiosaisissa lajitason nimissä kuitenkin vain sukuosa kirjoitetaan isolla (koska vain se aloittaa nimen) ja lajiosa alkaa pienellä kirjaimella. Jos alalaji mainitaan, myös alalajiosa kirjoitetaan pienellä alkukirjaimella.

Koska tieteelliset nimet ovat ennemminkin tieteellisiä koodeja kuin minkään kielen sanoja, ei niitä myöskään saa taivuttaa suomen (tai minkään muunkaan kielen) kieliopin sääntöjen mukaisesti. Ei saa sanoa ”Cynops pyrrhogasterista”, vaan nimestä tulee käyttää perusmuotoa ja muotoilla muu lause sen mukaan. Esimerkiksi: ”Cynops pyrrhogaster –tuliliskosta”. Nimen taivuttaminen saattaisi johtaa tilanteeseen, jossa ei enää olekaan yksiselitteistä mikä on lajin alkuperäinen tieteellinen nimi. Tällaista epäselvyyttä ei saa päästä tapahtumaan, joten nimien taivuttaminen on yksiselitteisesti kielletty.

Halutessaan tieteellisen nimen sukuosaa voi käyttää yksinään, jolloin se on suvun nimi (voidaan puhua Cynops-tuliliskoista). Sen sijaan lajiosa yksinään ei koskaan ole nimi (ei voi sanoa vain ”orientalis”), vaan lajitason tieteellisessä nimessä on aina kaksi osaa (Cynops orientalis). Tämä siksi, että maailmassa on olemassa lukuisia eri eläinlajeja, joiden tieteellisen nimen lajiosa on orientalis. Niinpä pelkästä orientalis-lajiosasta ei voi millään tietää tarkoitetaanko sillä esimerkiksi Chromodoris orientalis -merietanaa, Channa orientalis – kalaa vai Cynops orientalis -tuliliskoa.

Jos tieteellistä nimeä haluaa lyhentää, voi lyhentämisen sen sijaan tehdä lyhentämällä sukuosan alkukirjaimelleen. Eli että esimerkiksi Cynops orientalis lajista kirjoitetaankin pelkästään C. orientalis. Sukuosan saa lyhentää silloin kun suku on aiemmin samassa yhteydessä mainittu kokonaisena, ja lukijalle on itsestään selvää, että lyhenteessä viitataan juuri siihen. Ensimmäistä kertaa lajin nimeä mainitessa sukuosa pitää kuitenkin aina kirjoittaa kokonaisuudessaan. Edellä mainitut merietana, kala ja salamanteri lyhenevät kaikki muotoon muotoon C. orientalis, joten jos lukija ei ennakolta tiedä mistä eläimestä puhutaan, ei lyhennetty muoto C. orientalis yksistään kerro yhtään sen enempää kuin pelkkä orientalis-lajiosakaan.

Toisinaan tieteellisen nimen yhteyteen liitetään myös sen henkilön nimi joka lajin on ensimmäisen kerran kuvannut tieteelle, sekä vuosiluku, jolloin tämä on tapahtunut. Lajin kuvaajaa kutsutaan auktoriksi, ja hänen sukunimensä ja kuvausvuoden yhdistelmää auktorimerkinnäksi. Esimerkiksi tavallisen kotimaisen sammakon tieteellinen nimi on Rana temporaria. Koska lajin on tieteelle kuvannut Karl von Linné vuonna 1758, on auktorillinen viittaus sammakkoon Rana temporaria Linné, 1758. Esimerkiksi Herpetomania-lehden jutuissa auktorimerkintöjä toisinaan näkee, mutta useimmiten niiden käyttö rajoittuu puhtaasti tieteellisiin tarkoituksiin ja tilanteisiin, eikä harrataja niihin juuri törmää.

Tapaus Galeabufo

Oletetaan että kuvitteellinen herpetologi Jarno Takala retkeilee kuvitteellisella Surukain saarella ja löytää sieltä konnia, jollaisia tiede ei aikaisemmin tunne. Konnat muistuttavat suuresti läheisellä mantereella tavattavia Bufo-suvun rupikonnia, mutta ne ovat selvästi erilaisia: niillä on mm. päälaella ja niskassa luupanssari, minkä ansiosta ne näyttävät siltä kuin niillä olisi päässään luinen kypärä. Lisäksi ne viettävät valtaosan ajastaan puissa kiipellen. Takala tutkii aikansa konnia ja huomaa että niitä on kahdenlaisia: alavilla alueilla asustaa korkealla puissa elävä muoto, mutta vuoristoseuduilta tavattava muoto asustaa ainoastaan pensaiden alemmilla oksilla. Molemmilla on kuitenkin päälaella luupanssari, mikä tekee niistä ulkoisesti hyvin saman oloisia. Takala kirjoittaa havaintojensa perusteella artikkelin jossa hän esittelee löytämänsä konnat ja esittää että kyseessä olisi kaksi uutta lajia. Koska löytyneet lajit ovat niin erilaisia kuin mitkään entuudestaan tunnetut Bufo-suvun konnat, esittää Takala, että uusia lajeja ei pitäisi luokitella Bufo-sukuun kuuluviksi, vaan niille tulisi perustaa aivan oma ”kypäräpäisten konnien” sukuunsa.

Uuden suvun ja uusien lajien kuvaajana Takala saa päättää minkä nimen hän haluaa niille antaa. Ensin hän päättää antaa uudelle suvulle nimen Galeabufo. Latinan sana Galea tarkoittaa kypärää ja Bufo puolestaan on perinteisesti tarkoittanut konnaa. Vapaasti suomennettuna Galeabufo siis tarkoittaisi kypäräkonnaa, mikä viittaa tietenkin eläinten paksuun pääpanssariin, lajeille yhteiseen ja tyypilliseen ominaisuuteen.

Tämän jälkeen on aika valita nimet lajeille. Hän pohtii toisen lajin nimeämistä tyttöystävänsä mukaan, jolloin lajin nimeksi tulisi Galeabufo laurae. Nimen antamista säätelevät ICZN:n (International Commission on Zoological Nomenclature, kansainvälinen eläinten nimeämiskomitea) laatiman säännöstön määräykset, joiden mukaan tieteellinen nimi pitää aina latinalaistaa. Siksi Lauran nimi pitäisi vääntää muotoon laurae. Nimi ei kuitenkaan kerro itse eläinlajista yhtään mitään, joten Takala päätyy hylkäämään sen ja valitsemaan kuvaavamman nimen Galeabufo arborea. Latinan kielen sana arborea viittaa puihin, joten nimi kuvaa konnien korkealla puissa viihtyvää elämäntapaa. Toisen lajin kohdalla hän päätyy nimeen Galeabufo montanus, mikä viittaa lajin vuoristoiseen elinalueeseen. Latinan sana montanus tarkoittaa vuorta tai vuoristoista aluetta.

Takalan artikkeli julkaistaan tieteellisessä julkaisussa, ja maailman muut konna-asiantuntijat lukevat tekstin tuosta lehdestä. Joku heistä saattaa matkustaa itsekin katsomaan uutta konnaa, ja eläimen nähtyään hän vahvistaa Takalan havaintojen olleen oikeita. Pian koko maailman konnia tutkiva tiedeyhteisö hyväksyy Takalan paperissaan esittämät ehdotukset ja todisteet joiden mukaan Galeabufo arborea ja G. montanus ovat omat uudet lajinsa jotka kuuluvat omaan sukuunsa. Ja näin tiede tuntee jälleen kaksi uutta konnalajia.

Muutamia vuosia myöhemmin amerikkalainen taksonomi-herpetologi Darren Rime tekee laajan selvityksen maailman kaikkien konnien joukossa, ja tutkii tämän yhteydessä myös kahden Galeabufo-lajin DNA:ta. Rime huomaa, että vaikka lajit ulkoisesti näyttävätkin hyvin samanlaisilta, eivät ne perimänsä perusteella sittenkään vaikuttaisi olevan erityisen läheistä sukua toisilleen. Rimen tutkimusryhmä tutkii asiaa edelleen, ja huomaa että myös lajien luustokypärän rakenteessa on eroavaisuuksia, joita Takala ei ole huomannut.

Rimen tutkimusryhmä tutkii asiaa edelleen, ja huomaa että konnat ovat evoluution saatossa kehittyneet kahdesta täysin erilaisesta konnalajista. Päälaella oleva luupanssari, joka on näyttänyt yhdistävän lajeja onkin itse asiassa kahdessa eri konnapopulaatiossa itsenäisesti kehittynyt sopeuma Surukailla elävän sammakoita syövän haukan hyökkäyksiä vastaan. Haukan saalistustapa on sellainen, että se hyökkää korkealta ilmasta ja iskee saaliseläintä voimakkaasti niskaan saadakseen sen tainnoksiin. Koska konnat ovat hidasliikkeisiä, mutta elävät kiipeillen, on haukan helppo havaita ne ilmasta käsin. Näitä hyökkäyksiä vastaan konnille on aikaa myöten kehittynyt luinen ”kypärä”. Vaikka molemmilla lajeilla on samanlainen suojautumismenetelmä, eivät ne silti ole sukua toisilleen, vaan kypärä on kehittynyt kummallekin lajille itsenäisesti.

Rime julkaisee tutkimuksensa konnien uudesta luokittelusta, ja ehdottaa siinä, että koska Galeabufo lajit eivät hänen tutkimustulostensa mukaan olekaan erityisen läheistä sukua keskenään, tulisi ne erottaa eri sukuihin. Hänen mukaansa G. montanus pitäisi siirtää uuteen, aivan omaan sukuunsa. Uusi suku tarvitsee nimen, joten Rime ehdottaa suvulle nimeä Falcobufo, mikä juontuu jalohaukkojen suvun Falco nimestä ja viittaa konnien pahimpaan luontaiseen viholliseen, erikoisella tavalla saalistavaan haukkaan. Kun konnalajin asema tieteellisessä luokittelussa näin muuttuu, vaikuttaa se myös lajin tieteelliseen nimeen. Rimen uusi luokittelu johtaisi siihen, että lajin uudeksi nimeksi tulisi Falcobufo montanus.

Rimen tutkimus julkaistaan ja konna-asiantuntijat ympäri maailman pääsevät tutustumaan artikkeliin. Osa tutkijoista on hieman epävarmoja siitä ovatko uuden Falcobufo-suvun puolesta puhuvat todisteet paikkansa pitäviä. Heidän mielestään tutkimuksessa on aukkoja, ja Takalan alkuperäinen jako olisi ollut oikeampi. Koska asia jää epävarmaksi, laitetaan vireille uusia tutkimuksia oikean asianlaidan selvittämiseksi. Mutta kuten kaikessa tutkimustyössä, vie tutkimusprojektien valmistuminen aikaa useita vuosia.

Näiden vuosien aikana eletään aikaa, jolloin osa maailmasta tuntee lajin vielä vanhalla Galeabufo montanus nimellä, mutta osa tutkijoista on jo vakuuttunut siitä että Rimen todisteet ovat oikein, ja ovat hyväksyneet Falcobufo suvun. Ja he ovat ottaneet uuden nimen myös käyttöön.

Tieteen tekeminen on hidasta. Yliopistojen ja tutkimuslaitosten byrokratia on usein jähmeää, ja jo tieteellisen artikkelin julkaistavaksi saaminen kestää kuukausia, jopa vuosia. Niinpä epävarma tilanne jatkuu pitkään, ja asiaa sivusta seuraavat herpetologian harrastajat ovat koko tämän ajan epätietoisia: onko Rime oikeassa ja Falcobufo olisi oma sukunsa, vai pystyvätkö muut todistamaan Rimen olemaan väärässä, jolloin laji kuuluisi alkuperäiseen Galeabufo sukuun.

Lopulta uudet tutkimukset osoittavat Rimen olleen oikeassa: Falcobufo montanus ei ole erityisen läheistä sukua Galeabufo arborea -lajille, vaan lajit ovat kehittyneet erillään. Ja niinpä F. montanus kuuluu omaan erilliseen sukuunsa. Ja koska Rime ensimmäisenä esitti suvulle nimeä Falcobufo, hyväksyvät muutkin tutkijat sen ICZN:n säännöstön mukaisesti uuden suvun nimeksi. Kestää vielä aikansa ennenkuin tieto leviää harrastajienkin tietoisuuteen, mutta vähän kerrallaan lajin uusi nimi leviää käyttöön ympäri maailman.

Vaikka lajin suku, ja sitä kautta tieteellinen nimi muuttuu, säilyy Takala kuitenkin lajin alkuperäisenä kuvaajana, auktorina. Koska Takala kuitenkin kuvasi lajin alunperin eri sukuun, laitetaan hänen tietonsa jatkossa sulkeisiin: Falcobufo montanus (Takala, 2001). Toisessa Takalan kuvaamassa lajissa, joka edelleen tunnetaan alkuperäisellä Takalan antamalla nimellään sulkeita ei käytetä: Galeabufo arborea Takala, 2001.

Muuttuvan nimet

Tieteellisten nimien kaunis perusajatus on, että kun laji on kerran saanut tieteellisen nimensä, ei nimi enää koskaan muutu ja biologit kautta maailman ja kautta aikain saavat käyttöönsä yksiselitteisen tavan viitata tuohon lajiin. Tästä huolimatta tieteelliset nimet toisinaan muuttuvat, kuten kävi edellisessä Galeabufo-esimerkissäkin.

Todellisen maailman viimeaikaisia herppien tieteellisten nimien muuttumisia ovat olleet mm. viljakäärmeen Elaphe guttata nimen muuttuminen muotoon Pantherophis guttatus. Myös nelivarvaskilpikonnan, monien sammakkoeläinten, sekä kotimaisten vesiliskon ja sisiliskon tieteellisten nimien vaihtumisesta on viimeaikoina riittänyt puhetta. Ja lisää vastaavia esimerkkejä on mahdollista löytää vaikka kuinka paljon.

Nimen muutokseen voi olla useampiakin syitä, mutta edellä mainituissa tosimaailman esimerkeissä syy on ollut sama kuin kuvitteellisessa Galeabufo-esimerkissäkin: uusissa tutkimuksissa on huomattu etteivät lajit olekaan niin läheistä sukua toisilleen kuin on aikaisemmin luultu, ja siksi jotkin lajit on haluttu siirtää uusiin sukuihin.

Miten tieteellinen nimi muodostetaan?

Edellisessä kuvitteellisessa Galeabufo-esimerkissä Takala kehitti lajien tieteelliset nimet eläinten ominaisuuksien mukaan. Takala pohti myös tyttöystävän nimen käyttämistä, ja jonkun henkilön kunniaksi nimettyjä lajeja on todellisuudessakin olemassa hyvin runsaasti. Esimerkejä tällaisista ovat esimerkiksi evoluutioteorian isän mukaan nimetty sammakkolaji Rhinoderma darwinii, brittiläisen muusikon mukaan nimetty lehtisammakko Dendropsophus stingi, tai peräti kahden klassisen säveltäjän mukaan nimensä saanut ampiaislaji Mozartella beethoveni.

Lajin kuvaajalla on lupa ICZN:n säännöstön, eli Koodin, kuten sitä tuttavallisesti kutsutaan, puitteissa keksiä lajille haluamansalainen latinalaistettu nimi. Niinpä erilaisia nimeämistapoja on vaikka kuinka paljon. Oma henkilökohtainen suosikkini on dinosauruslaji Tianchiasaurus nedegoapeferkima, jonka kuvaajat ovat ilmeisesti minun tapaani suuria Jurassic Park -elokuvan faneja (minkä lisäksi he myös saivat rahoitusta tutkimukseensa elokuvan ohjaajalta Steven Spielbergiltä). Dinosauruksen nimen lajiosa nimittäin muodostuu elokuvan pääosanesittäjien sukunimistä: Sam Neill, Laura Dern, Jeff Goldblum, Sir Richard Attenborough, Bob Peck, Martin Ferrero, Wayne Knight, Ariana Richards, & Joseph Mazzello.

Sp., ssp. ja spp.?

Varsinkin luonnossa tehdyissä havaintolistauksissa esiintyy toisinaan sellaisia ilmaisuja kuin Cynops sp. tai Testudo sp. Näissä tapauksissa sp. ei ole tieteellisen nimen lajiosa, vaan lyhenne joka tarkoittaa lajia. Testudo sp. tarkoittaa siis ”sukuun Testudo kuuluva kilpikonnalaji”. Lyhennettä käytetään silloin kun halutaan esimerkiksi kertoa että eläin on määritetty suvun tarkkuudella mutta tarkkaa lajia ei ole saatu selvitettyä. Tai että tarkalla lajilla ei ole merkitystä.

Harvinaisempia vastaavanlaisia lyhenteitä joihin toisinaan törmää ovat ssp. ja spp.. Niistä ensimmäinen, ssp., tarkoittaa alalajia. Sitä käytetään tilanteessa kun halutaan kertoa että eläin on määritetty lajilleen, mutta sen alalaji on epäselvä. Esimerkiksi meillä kotona asustaviin japanintuliliskoihin voisi viitata nimellä Cynops pyrrhogaster ssp., sillä meillä ei ole aavistustakaan siitä kumpaan kahdesta japanintuliliskojen tunnetusta alalajista ne kuuluvat.

Vielä harvinaisempi lyhenne on spp, jolla tarkoitetaan useita lajeja saman yksittäisen suvun sisällä. Sitä voidaan myös käyttää esimerkiksi valokuvassa, jossa on vaikkapa eläintarhassa kuvattu kilpikonna-allas, jossa uiskentelee monia eri lajisia suokilpikonnia. Tällöin kuvatekstissä voidaan mainita yksinkertaisesti vain Trachemys spp., mikä tarkoittaa että kuvassa on useita Trachemys-sukuun kuuluvia lajeja, joita ei tässä tapaukssa vain haluta eritellä sen tarkemmin.

Keinotekoisen esimerkin näiden lyhenteiden käytöstä tarjoaa oheinen valokuva tuliliskojen toukista. Koska toukkien määrittäminen tästä kuvasta lajilleen on mahdotonta, ei satunnainen kuvan katselija voi sanoa muuta kuin että kuvassa on Cynops sp., eli tuntemattoman lajisia tuliliskoja. Koska olen nähnyt myös kuvan toukkien vanhemmat, voin paljastaa että kuvassa on itseasiassa Cynops spp., eli useamman lajisia Cynops-sukuun kuuluvia salamantereita. Jos joku oikein alkaa tivata kuvan eläinten tarkkoja tietoja, voin paljastaa hänelle että kuvassa esintyy Cynops ensicauda ensicauda ja Cynops pyrrhogaster ssp. Eli kaksi miekkahäntätuliliskon alalajiin C. e. ensicauda kuuluvaa toukkaa, ja kaksi japanintuliliskoa joiden alalajia en ole osannut määrittää.

Kuten tämä kirjoitelma on valottanut, liittyy tieteellisiin nimiin paljon tiukkoja sääntöjä ja käytäntöjä. Ja jos rehellisiä ollaan, on tässäkin kirjoitelmassa ainoastaan raapaistu tuon sääntömeren pintaa. Mutta toimiakseen tieteen tulee olla tarkkaa ja yksiselitteistä, ja tieteelliset nimet on muodostettu nimenomaan tieteen tarpeita ajatellen. Tavallisen harrastajan tai maallikon näkökulmasta monissa näistä käytännöistä ei välttämättä vaikuttaisi olevan kovinkaan paljoa järkeä. Mutta harrastajankin on hyvä tietää mitä mitäkin merkintä todella tarkoittaa. Ja jos näkee sen vaivan että opettelee tulkitsemaan tieteellisiä nimiä vähänkään syvällisemmin, tarjoavat ne aivan uusia näkökulmia eläinten nimeämisen ja luokittelun kiintoisaan maailmaan!

Kiitokset

Kirjoittaessani tätä kirjoitelmaa monet herpetoystäväni lupautuivat lukemaan aina sen hetkisen tekstiversion ja kommentoimaan sitä. Näistä kommenteista on ollut minulle suuri ilo tekstiä viilaillessani, ja siksipä haluan kiittää kaikkia aikaansa tällä projektille lahjoittaneita: Jarmoa, Teemua, Minkaa, Ellua, Mikaa ja Akia. Sekä vaimoani Niinaa, joka on tukenut projektia sen kaikissa vaiheissa.

Aiheeseen liittyvää kirjallisuutta

International Commission on Zoological Nomenclature, 1999: International Code of Zoological Nomenclature, Fourth Edition. The International Trust for Zoological Nomenclature, Lontoo. Netissä http://www.iczn.org/iczn [Luettu 3.11.2006].

Isaak, Mark, 2006: Curiosities of Biological Nomenclature. http://home.earthlink.net/~misaak/taxonomy.html [Luettu 3.11.2006].

Munsart, Craig A. & Gundy, Karen Alonzi-Van: Dinosaur names. http://www.ucmp.berkeley.edu/fosrec/MunGun4.html [Luettu 3.11.2006].

Winston, J. E., 1999: Describing species. Practical taxonomic procedure for biologists. Columbia University Press, New York.

Tämä kirjoitelma on alunperin julkaistu Suomen herpetologisen yhdistyksen Herpetomania-lehden numerossa 1/2007 (vol. 16), sivuilla 12-18.

Mitä nimet merkitsevät?

Vaikka tieteelliset nimet ovatkin vain nimiä, juontavat nekin usein juurensa johonkin. Samalla tavalla kuin vaikkapa oma etunimeni Joonas juontuu heprean kielen sanasta jonah, joka tarkoittaa kyyhkystä. Seuraavaan olen kerännyt oheisessa kirjoitelmassa esiintyviä herppien tieteellisiä nimiä, ja selvittänyt mistä kukin on saanut alkunsa.

Lissotriton vulgaris (vesilisko)
vulgaris (lat.) – tavallinen, kansanomainen, (vulgaari). Linné oli ruotsalainen, missä tämä laji on kaikista yleisin vesilisko.

Cynops orientalis (kiinankääpiötulilisko)
orientaalinen, itäinen. Juontuu alunperin latinan sanasta orior (lat.), mikä merkitsee nousemista: Aurinko nousee idästä. Lajia tavataan idässä, Kiinassa.

Cynops ensicauda (miekkahäntätulilisko)
ensis (lat.) – miekka ja cauda (lat.) – häntä. Kuvaa lajin miekanterän muotoista häntää.

Cynops pyrrhogaster (japanintulilisko)
pyrrho (kr.) – liekinvärinen ja gaster (lat.) – maha. Kuvaa lajin väreiltään liekkejä muistuttavaa vatsapuolta.

Rana temporaria (sammakko)
temporarius (lat.) – väliaikainen tai kausittainen. Linné kertoo lajista että se asuu keväät vedessä ja kesät maalla. Eli että sen elämä on kausittaista.

Tarentola mauritanica (muurigekko)
Linné kuvitteli virheellisesti lajin asustavan luonnonvaraisena Mauritaniassa Länsi-Afrikassa, ja nimesin liskon sen mukaan.

Zootoca vivipara (sisilisko)
viviparus (lat.) viittaa vivipariaan, eli siihen että laji synnyttää eläviä poikasia.

Pantherophis guttatus (viljakäärme)
gutta (lat.) – laikku. Viittaa lajin selässä oleviin laikkuihin, satulakuvioihin.

Trachemys (kilpikonnasuku)
trachys (kr.) – karkea ja emys (kr.) – vesikilpikonna.

Testudo (kilpikonnasuku)
testudo (lat.) – kilpikonna.