Tuliliskot

Vielä joitakin vuosia sitten tuliliskot muodostivat yhden tieteellisen eläinsuvun, kunnes vuonna 2009 eläintieteilijät jakoivat suvun kahteen: japanilaisiin tuliliskoihin ja kiinalaisiin tuliliskoihin. Japanilaisten tuliliskojen sukuun Cynops jäivät Japanissa tavattavat lajit japanintulilisko (Cynops pyrrhogaster) ja miekkahäntätulilisko (Cynops ensicauda). Loput, kiinalaiset lajit saivat oman suvun Hypselotriton. Niinpä myös kiinankääpiötuliliskon tieteellinen nimi muuttui muotoon Hypselotriton orientalis entisen Cynops orientalis muodon sijaan. Tutuimman lajin lisäksi Hypselotriton-sukuun kuuluu 5 muuta lajia, joita ei Suomessa pidetä elätteinä.

Tieteelliset muutokset eläinten luokittelussa eivät kuitenkaan onneksi vaikuta itse eläimiin. Vaikka tieteelliset nimet muuttuvat, itse eläimiä hoidetaan aivan kuten ennenkin. Ja aivan kuten ennenkin, tuliliskot ovat Suomessa pidettävistä vedessä elävistä salamanterieläimistä kaikista suosituimpia. Ne ovat kestäviä ja helppohoitoisia eläimiä, jotka sopivat mainiosti aloittelijankin ensimmäiseksi salamanteriksi.

Tuliliskojen suomenkielinen nimi tulee vatsan kuvioinnista, joka on mustan ja punertavan tai kellertävän kuvioinnin kirjailema. Selkäpuolelta eläimet ovat tummia. Yleisimmin ne ovat ruskeita tai sinertävän mustia, mutta myös harmaita yksilöitä tavataan joissain lajeissa. Selässä voi osalla lajeista olla punaisia tai keltaisia kuvioita, tyypillisesti ruumiin suuntaisia viivoja tai pieniä pisteitä. Lisääntymisaikaan japanilaisten lajien koiraille ilmestyy häntään harmaata tai sinertävää kuviointia jopa koko hännän alueelle. Kooltaan pienin laji (H. orientalis) on alle 10 sentin mittainen ja suurin (C. ensicauda) maksimissaan liki 16 sentin pituinen.

Terraario-oloissa aikuiset tuliliskot viettävät valtaosan ajastaan vedessä, mutta voivat toisinaan nousta maalle joksikin aikaa. Luonnossa ne viettävät jopa suuremman osan vuodesta maalla kuin vedessä. Terraariossa eläimen stressaantuessaan saattavat nousta maalle, minkä takia juuri kaupasta kotiin tuotu eläin usein ensimmäisinä päivinään kieltäytyy menemästä veteen ja aiheuttaa uudelle omistajalleen harmaita hiuksia.

Luonnossa tuliliskot elävät lampareissa ja rauhallisesti virtaavissa ojissa ja niiden lähiympäristössä. Kiinassa tavattavia lajeja tavataan valtion kaakkoisissa ja eteläisissä osissa. Japanissa japanintulilisko (C. pyrrhogaster) asuttaa kaikkia Japanin suuria pääsaaria Hokkaidoa lukuun ottamatta. Sen sukulaista Cynops ensicauda tavataan ainoastaan Japanin eteläkärjessä sijaitsevilla pienillä Ryukyu-saariketjun saarilla.

Kiinankääpiötulilisko (Hypselotriton orientalis, aiemmin Cynops orientalis)

Kiinankääpiötulilisko on pieni, 6-9 senttiä pitkä salamanteri jolla on tumma selkäpuoli. Väritys vaihtelee tavallisesta liki mustanruskeasta tummaan sinertävän mustaan. Osa yksilöistä on kyljiltään selkää vaaleampia, harmahtavia, tai niillä on kyljissään pieniä valkeita pisteitä. Myös selkäpuoleltaan kokonaan harmaita yksilöinä näkee silloin tällöin. Vatsa on musta ja siinä on punaisia tai oransseja kuvioita, tyypillisesti melko suuria läiskiä. Selkäpuolella punaista on vain harvoin, yleensä ainoastaan raajojen juuressa. Muista tuliliskolajeista tämän lajin tunnistaa pienemmästä koosta, suhteessa sileämmästä ihosta, sekä hännän ja pään pyöreämmästä muodosta.

Sukupuolet tunnistaa koiraan pienemmästä ja solakammasta ruumiista ja lyhyemmästä mutta korkeammasta hännästä, sekä yleisesti salamantereilla pätevästä kloaakin kohouman koosta ja muodosta.

Luonnossa lajia tavataan Kaakkois-Kiinassa Kiangsun, Tchekiangin, Kiangsin, Nganhouein ja Houpen maakunnissa. Sen elinympäristö on heikosti tunnettu, mutta ilmeisesti se asustaa kaikenlaisissa seisovissa tai hitaasti virtaavissa viileissä vesissä aina puroista tulvaniittyihin. Terraariossa ne nousevat maalle aikuisikäisinä vain harvoin ja lyhyiksi ajoiksi kerrallaan. Kuudenkymmenen litran akvaariosta saa näppärästi rakennettua kodin 1-3 kiinankääpiötuliliskolle.

Miekkahäntätulilisko (Cynops ensicauda)

Suosittelemme miekkahäntätuliliskoa kaikille tuliliskoa hankkiville ensimmäiseksi lemmikkisalamanteriksi. Se on muita tuliliskolajeja suurempi, värikkäämpi, aktiivisempi ja paremmin meikäläisiin huonelämpötiloihin soveltuva.

Miekkahäntätulilisko on kaikista tuliliskolajeista suurin. Naaraat voivat saavuttaa jopa reilun 15 sentin kokonaispituuden, ja erityistapauksissa olla sitäkin suurempia. Koiraat jäävät pienemmiksi, yleensä 13 sentin alapuolelle. Yleensä akvaariossa asustavat yksilöt eivät suurimmillaankaan ole kuin muutaman sentin yli kymmensenttisiä. Selkäpuoli on ruskea ja siinä voi olla vatsapuolen punertavan värisiä juovia. Vatsa on keltainen, oranssi tai punainen ja siinä on mustia läiskiä. Häntä on tyypillisesti, mihin lajin nimikin viittaa, pitkä, melko kapea ja pyöreäpäinen.

Alalajeja tunnetaan erilaisten levinneisyyksien ja ulkonäköjen perusteella kaksi. Nimialalajia (C. e. ensicauda), joka ulkoisesti on yllä kuvatun näköinen, tavataan Amami-saarilla Ryukyun saariketjussa. Tämän alalajin koiraille kehittyy lisääntymisaikaan häntään hopean harmaa juova.

Alalajeista toinen, C. e. popei eroaa nimialalajin ulkoasusta siinä, että sillä on kullanväristä kuviontia selässä. Värityksen määrä selässä voi vaihdella lähes olemattomasta liki täysin yhtenäisen kullanvärisiin eläimiin. Tällä alalajilla ei lisääntymisaikakaan ole hännässä juovaa. Levinneisyysalue C. e. popei-alalajilla on Okinawasaaret Ryukyun saariketjussa.

Terraarioharrastuksen piirissä liikkuu ilmeisesti myös alalajien välisiä risteymiä.

Miekkahäntätuliliskon sukupuolet voi erottaa koosta (koiraat ovat pienempiä) ja hännän pituudesta: naaraiden häntä on ruumista pidempi, kun taas koirailla häntä on ruumiin pituinen tai lyhyempi. Useimmille salamanterilajeille yhteinen piirre, kloaakin seudun kohouman muoto toimii myös tämän lajin kohdalla.

Ryukyu-saaret joilla miekkahäntätuliliskoa tavataan kuuluvat subtrooppisen ilmaston alueeseen ja siksi nämä salamanterit kestävät kaikista aasianvesiliskoista parhaiten korkeita lämpötiloja. Kesällä lämpötila saa nousta 25 asteen tietämille, eikä sen talvellakaan tulisi laskea kuin 15 asteen tietämille. Vuodenkierron aiheuttamien lämpötilavaihteluiden ei tarvitse olla näinkään suuria, vaan eläimet viihtyvät ja lisääntyvät myös lähes tasaisesti vähän 20 asteen yläpuolella pysyvässä lämpötilassa.

Luonnossa laji on luokiteltu silmällä pidettäväksi (NT) ja se asustaa pääasiassa erilaisissa lampareissa ja lätäköissä, sekä hitaasti virtaavissa puroissa. Aasianvesiliskoista ne ovat ahkerimpia maalle nousijoita, ja voivat viettää maalla (luonnossa metsänpohjan karikkeessa) pitkiäkin aikoja myös aikuisiällä. Niinpä myös akvaariossa maa-alue on tärkeämmässä asemassa kuin muilla aasianvesiliskoilla. Suurempikokoisina niille on syytä tarjota enemmän tilaa kuin pienemmille sukulaisilleen. Reilun 100 litran akvaariosta saa sopivan kodin 1-4 eläimelle.

Miekkahäntätuliliskot eivät viihdy kasvillisuuden seassa ja kivenkoloissa yhtä hyvin kuin monet muut lajit, joten niille tulee jättää altaaseen runsaasti myös avointa vettä. Muutoin akvaterraarion voi perustaa ja eläimiä hoitaa samalla tavalla kuin muitakin aasianvesiliskoja.

Japanintulilisko (Cynops pyrrhogaster)

Japanintulilisko on kolmas yleisesti eläinkaupoista saatavissa oleva tuliliskolaji. Suomessa se on lajeista ehkä harvinaisin, mutta Keski-Euroopassa sen eri muotoja pidetään hyvinkin yleisesti terraariossa.

Japanintulilisko on selkäpuolelta tumman ruskea. Vatsapuoli on punertava tai kellertävä ja siinä on mustaa kuviointia, usein pieniä pisteitä. Koiraille ilmestyy lisääntymisaikaan häntään ja toisinaan myös ruumiin etuosaan harmaata tai sinistä väriä. Lisäksi häntä muuttuu korkeammaksi ja hännän pää venyy lankamaiseksi rihmaksi.

Japanintuliliskon korvallisrauhaset ovat suuret, litteähköt ja ulkonevat, mikä on paras tuntomerkki erottamaan se muista suvun lajeista. Muita tuntomerkkejä kiinankääpiötuliliskoon verrattuna ovat japanintuliliskon suurempi koko, karheampi iho ja selässä kulkevat selkeät harjanteet. Lähisukuiseen miekkahäntätuliliskoon nähden paras tuntomerkki on lajeille erityisesti lisääntymisaikaan tyypillinen hännän muoto. Myös värityksen yksityiskohdista voi olla apua japanilaisia lajeja toisistaan erotettaessa. Tarkemmin määrittämiseen liittyvistä yksityiskohdista kerrotaan tuliliskojen lajimäärityssivulla.

Yllä kuvatusta japanintuliliskon ”perusmallista” on olemassa lukuisia erilaisia muunnoksia. Harrastajat ovat kuvanneet lajista 6 erilaista rotua, jotka joidenkin tutkijoiden mukaan kuuluvat kahteen alalajiin (C. p. pyrrhogaster ja C. p. sasayamae). Vaikka rodut voidaankin erottaa sekä kuvioinin että levinneisyytensä perusteella toisistaan on niiden taksoniminen asema vähintäänkin epäselvä. Tästä syystä jätän eri rotujen käsittelyn tässä väliin.