Tulisalamanteri terraariossa

Vaikkeivat tulisalamanterit erityisen paljoa kiipeile on terraarion oltava pakovarma, ja myös jonkinlainen katto on aiheellinen. Katto myös estää kosteuden liikaa haihtumista ja auttaa näin pitämään ilmankosteuden tarpeeksi korkeana. Ilmanvaihdosta on myös huolehdittava, joten aivan umpinainen terraario ei kuitenkaan saa olla. Tuuletusreikiä tulee löytyä seinistä ja/tai katosta, mieluiten terraarion useammalta laidalta, jotta ilma kiertää koko terraarion läpi.

Jos terraarion sisustuksesta haluaa luonnollisen oloisen voi pohjamateriaalina käyttää lehtikariketta, sammalia, lannoittamatonta turvetta, puunkuorihaketta tai näiden yhdistelmiä. Tulisalamanterit eivät normaalisti kaivele, joten pohjamateriaalia ei tarvitse olla kovinkaan syvälti. Silloin tällöin, erityisesti lämpimän aikaan salamanterit voivat kuitenkin kaivautua sammalmaton alle, joten jonkinlainen mahdollisuus piiloutumiseen myös kaivautumalla on asiallista tarjota.

Kaivamisen sijaan pohjamateriaalin tärkein tehtävä on imeä itseensä kosteutta ja vapauttaa sitä vähitellen ilmaan, mutta pysyä samaan aikaan homehtumattomana ja helposti puhdistettavana salamanterien jätöksistä. Eikä luonnollisenkaltaisen pohjan esteettistä arvoakaan pidä väheksyä.

Tulisalamanterit eivät viihdy vedessä, joten uimapaikka ei ole välttämätön jollei eläimien odota lisääntyvän. Lisääntymisaikana uimapaikka on tarpeen, sillä valtaosa tulisalamantereista laskee poikasensa veteen. Veden ei lisääntymisaikaankaan tarvitse olla syvää, sillä salamanteriemo ei synnyttäessäänkään mene veteen kokonaan, ja poikaset voi niiden synnyttyä siirtää suurempaan altaaseen. Vesiastiaa suunniteltaessa tärkeintä on pitää huoli siitä, että heikosti uivilla salamantereilla on aina mahdollisuus helposti päästä pois vedestä. Itselläni on tulisalamantereiden terraariossa jatkuvasti halkaisijaltaan noin viisitoistasenttinen lautanen, jolla on vettä parin- kolmen sentin syvyydeltä. Vain muutaman kerran olen nähnyt salamanterieni kahlaavan veden rajaan, osittain veteen saakka.

Luonnollisenoloinen elinympäristö

Päivät tulisalamanterit viettävät piilossa juurakoiden onkaloissa, kaatuneiden lahopuiden sisällä, kivenkoloissa ja muissa maan rajassa sijaitsevissa kosteissa ja hämärissä paikoissa. Niinpä erilaiset piilopaikat ovat myös terraariossa tärkeitä sisustuselementtejä. Terraariossa tulisi olla niin monta piilopaikkaa, että jokainen yksilö löytää halutessaan oman yksityisen piilonsa. Sisusteita asetellessa tulee ottaa huomioon, etteivät ne saa kaatua tai joutua asentoihin, joissa salamanterit voivat jäädä jumiin niiden alle tai väliin. Tämän pitää päteä, vaikka eläimet vähän kaivelisivat maata somisteiden juurelta tai tönisivät niitä. Niinpä ainakin painavat kivirakennelmat on syytä asetella tukevasti terraarion pohjaa vasten ja kasata pohjamateriaali niiden ympärille.

Piilopaikkoja valitessa ei kannata ajatella ainoastaan niiden alapuolia, vaan myös yläpinnat voivat olla salamantereille käyttökelpoisia. Esimerkiksi kaarevat kaarnanpalat tarjoavat allaan salamantereille piilopaikan samalla kun niiden yläpinta toimii kiipeilypaikkana ja tuo vaihtelua terraarion tasaiseen maastoon ja uusia pohjapinta-alaneliöitä salamantereiden käytettäväksi.

Kasvit eivät ole tulisalamantereiden terraariossa välttämättömiä, mutta itse pidän eläviä kasveja jokaiseen salamanteriterraarioon kuuluvana luonnollisena elementtinä. Lisäksi kasvien lehdet lisäävät sumutetulle vedelle laskeutumisalaa ja varastoivat sisäänsä kosteutta, mitkä seikat omalta puoleltaan auttavat ylläpitämään vaadittavaa korkeaa ilmankosteutta. Lisäksi maanpintaa pitkin kulkevat kasvit tarjoavat lisää suojapaikkoja salamantereille. Kasveja valittaessa tulee valita lajeja, jotka kestävät salamanterien vaatiman matalan lämpötilan, mutta muutoin valinta on vapaa. Tavallisten huonekasvienkin joukosta löytyy lukemattomia sopivia kasvilajeja. Itse suosin eurooppalaisten eläinten terraarioissa alkuperältään myös eurooppalaista murattia (Hedera helix). Se on helppohoitoinen ja nopeakasvuinen laji, joka kasvaa tarvittaessa vesiviljelyssä ja lisääntyy pistokkaista. Hoidon helpottamiseksi kasvit kannattaa sijoittaa terraarioon omissa ruukuissaan sen sijaan että ne istuttaisivat suoraan pohjamateriaaliin.

Keski-Euroopassa osa kasvattajista käyttävää tulisalamanterien kasvatukseen yksinkertaisempia terraarioita: pohjapinta-alaltaan 45 x 30 senttisiä muovilaatikoita, joiden pohjalla on kosteaa talouspaperia ja piilopaikkoina yksittäisiä kaarevia kaarnanpaloja, tai jopa keinotekoisia suojapaikkoja (kukkaruukunpuolikkaita tai väärinpäin käännettyjä lautasia). Näinkin yksinkertainen ratkaisu on mahdollinen, mutta muutama kasvattaja on raportoinut, että eläimet yrittävät karata yksinkertaistetuista terraarioista luonnollisenoloisia ahkerammin. Tämä tarkoittanee, etteivät ne täysin ole tyytyväisiä yksinkertaistettuun ympäristöönsä.

Pika-apua voi saada lisäämällä pohjalle sammalmättäitä tai lisää korkinpalasia, mutta tällöin yksinkertaisuudella tavoiteltu helppo siivottavuus ja kliinisyys alkaa jo kärsiä. Itse pidän tällaisen pienen ja yksinkertaistetun terraarion asemaa korkeintaan väliaikaisena karanteeriterraariona tai poikasten kasvatusaltaana.

Kesähelteistä ongelmia

Tulisalamantereiden vaatimista olosuhteista oikean lämpötilan ylläpitäminen on kaikista kinkkisin tehtävä; lämpötila kun ei yleisesti käytössä olevan nyrkkisäännön mukaan saisi nousta 20 asteen yläpuolelle. Lähes kaikkialla Keski- ja Etelä-Euroopassa, tulisalamanterin luontaisella levinneisyysalueella lämpötila kohoaa aurinkoisina päivinä kuitenkin selvästikin kahdenkymmenen asteen yläpuolelle salamanterien siitä juurikaan kärsimättä. Niinpä myös terraariossa päivälämmön voi melko turvallisesti antaa kohota ainakin 20-25 asteen välille, ajoittain jopa lähemmäs kolmeakymmentä astetta. Mutta öisin, kun salamanterit ovat aktiivisia, lämpötilan on eläinten hyvinvoinnin takaamiseksi laskettava vähintään 20 asteen tienoille, mieluummin alemmas, jopa 15 asteeseen saakka.

Kesällä 2003 kun Etelä-Suomea painosti useiden viikkojen mittainen yhtenäinen hellekausi olin erityisen huolissani salamanterieni kunnon puolesta. Kerrostaloasunnossa lämpötila kohosi viikkojen ajaksi kolmeenkymmeneen asteeseen ja päivisin jopa selvästi sen yläpuolelle. Helteen aikaan salamanterit kaivautuivat mahdollisimman syvälle pohjamateriaaliin ja liikkuivat yöaikaankin selvästi normaalia vähemmän. Öisin laskin terraarion lämpötilaa sopivasti asetelluilla ”kylmäkalle”-kylmävaraajilla ja sumutin terraariota iltaisin mahdollisimman kylmällä vedellä. Näillä sainkin lämpötilaa laskemaan 5-10 asteella ja huomasin salamanterien aina asettuvan kaikista viileimpään kohtaan, mahdollisimman lähelle kylmävaraajaa. Vaikka kylmäkallejen kanssa pelaaminen oli vaivalloista, sain salamanterit selviämään läpi kuuman kesäkauden. Mutta normaaliin aktiviteettitasoonsa salamanterit palasivat vasta syksyn koitettua ja päivälämpötilankin jo laskettua 18-19 asteen tietämille. Ensikesää varten suunnittelemme koneellisen jäähdytysjärjestelmän hankintaa. Niin tulisalamantereiden, kuin kaikkien muidenkin saman katon alla asuvien otusten hyvinvoinnin takaamiseksi.

Lämpötila-asteikon viileässä päässä salamanterit kestävät melko mataliakin lämpötiloja. Vasta kun jatkuva päivälämpötila laskee selvästi alle 10 asteen alkavat salamanterit hakeutua talvehtimispaikkoihin. Talvella horrostettaessa lämpötila ei saa laskea alle neljän lämpöasteen.

Lämpötilavaatimustensa puolesta tulisalamanteri voi siis olla melko kinkkinen hoidokki. Erityisesti kerrostalo-oloissa sopivan lämpötilan säilyttäminen vaatii joskus suurtakin vaivannäköä, ja voisikin sanoa, että tulisalamanteri sopii paremmin omakoti tai rivitaloasujalle, jolla on käytössään erilaisia viileitä tiloja (kellari, viileä eteinen, tms.) tai jopa kesäajaksi mahdollisuus rakentaa salamantereille terraario pihamaalle. Ulkoterraariota suunniteltaessa on erityisesti pidettävä huoli, etteivät salamanterit pääse ulos eivätkä ulkopuoliset pedot, kuten naapurin kissa tai pihapiirin varikset tai lähitalon pikkupojat, sisään.

Toinen ympäristön ominaisuus, johon pitää kiinnittää huomiota on kosteus. Salamanterit liikkuvat luonnossa öisin, kun kaste kostuttaa maan ja ilmankosteus on korkeimmillaan. Päiväsaikaan niitä ei näe kuin satunnaisesti sadesäällä. Myös terraariossa kosteus on merkittävä tekijä, ja eläinten on pystyttävä pitämään itsensä kosteina läpi vuorokauden. Helpoiten kosteuden saa pidettyä tarpeeksi korkeana huolehtimalla siitä, että pohjamateriaali pysyy kosteana ja iltaisin, hämärän laskeuduttua, terraariota sumuttamalla. Sumuttelua voi silloin tällöin tehdä myös päivisin sateen simuloimiseksi.

Herkkuna lierot

Aikuiset tulisalamanterit syövät kaikenlaisia selkärangattomia: lieroja, etanoita, hämähäkkejä ja erilaisia hyönteisiä, joita vain saavat kiinni. Samaa linjaa tulee noudattaa myös terraariossa. Kesäaikaan ravintoa voi keräillä luonnosta, ja kesäisin itse suosin erityisesti kastelieroja, joita on helppo kaivaa ja jotka luonnossakin ovat salamanterien erityisessä suosiossa. Talvisaikaan lieroja voi kasvattaa matokompostissa. Vaihtelevan ruokavalion takaamiseksi ruokalistaan on kuuluttava myös muita selkärangattomia. Terraarioharrastajien suosikit, jauhomadot ja sirkat sopivat myös tulisalamanterien ruoaksi, mutta erityisesti sirkat on syytä tarjota yksitellen pinseteistä, jotta salamanterit saavat ne varmasti kiinni.

Yleensä ruokkiminen ei tuota ongelmia, vaan salamanterit syövät hyvällä ruokahalulla mitä tahansa liikkuvia selkärangattomia ja kesyyntyvät helposti sen verran että suostuvat syömään myös kuollutta ruokaa atuloista tarjottuna. Omat salamanterini ovat myös oppineet kerjäämään: nähdessään illalla liikettä terraarion ulkopuolella ne tulevat lasin taakse katselemaan mitä ulkopuolella liikkuva ihminen touhuaa. Näin ne helposti hellyttävät pehmeäluontoisen hoitajansa tarjoamaan niille herkkupalan.

Kuten monet muutkin salamanterit, myös tulisalamanterit saavat terraario-oloissa helposti liikaa ruokaa ja tuppaavat lihomaan. Niinpä ylimääräisiä makupaloja on vältettävä ja ruoka-annokset pidettävä tarpeeksi pieninä: suurikokoinen sirkka tai keskikokoinen liero 2-3 päivän välein riittää aikuiselle salamanterille mainiosti. Ruokintaväliin vaikuttaa ruokaeläimen koon lisäksi saalistajan koko, ikä ja yleiskunto. Täysikasvuinen hyväkuntoinen salamanteri kestää helposti viikonkin paaston ilman ongelmia, kun taas nuorille ja pienikokoisille eläimille jatkuva ruoansaanti on tärkeämpää.

Mikäli ruokavalio koostuu luonnosta pyydetyistä, vaihtelevista ruokaeläimistä ei vitamiinien tai hivenaineiden lisääminen ravintoon ole välttämätöntä. Mutta jos ravinto on yksitotisempaa, on ruokaan syytä lisätä jotain herpeille suunniteltua vitamiinivalmistetta. Erityisen tärkeää tämä, ja riittävä kalkin saanti on kasvaville eläimille

Talvehtiminen

Saavuttaakseen lisääntymisvireen tulisalamanterit tarvitsevat luontaisen vuosirytmin. Niinpä eläinten horrostuttaminen talvella on välttämätöntä, jos tarkoituksena on tuottaa eläimillä poikasia. Horroksessa on kuitenkin myös vaaransa, eikä sitä pidä yrittää, jos eläin ei ole kaikin puolin hyvässä fyysisessä kunnossa. Eikä horroksettomuuskaan salamanteria tapa; maailman vanhimmaksi terraariossa elänyt tulisalamanteri saavutti yli 50-vuoden ikänsä kertaakaan horrostamatta. Luontaisen vuosirytmin saavuttamiseksi horroskauden järjestäminen tulisalamantereille on kuitenkin suositeltavaa.

Ennen horrosta eläinten tulee paastota viikon ajan, jotta niiden suolisto tyhjenee. Paaston aikana valaistusaikaa voi alkaa lyhennetään päivittäin noin vartilla. Kun viikko on kulunut, siirretään eläimet erilliseen horrosastiaan, jollaiseksi kelpaa 10-20 litrainen terraario tai muoviastia. Talviterraarion pohjalle laitetaan kymmenkunta senttiä lannoittamatonta turvetta ja tämän päälle muutaman sentin kerros rahkasammalta tai pudonneita lehtiä, johon eläimet pääsevät halutessaan kaivautumaan. Turpeen tulee olla kosteaa, mutta ei märkää. Johonkin laatikon kulmaan laitetaan vielä sammalen päälle kaarnanpala, jonka päälle eläimet pääsevät halutessaan kiipeämään kuivempaan maastoon ja jonka alle ne voivat piiloutua. Talven aikana horrostamislämpötilan tulee pysyä tasaisesti jossain 4-7 asteen välillä. Horroksen alkaessa tähän pitää pyrkiä mahdollisimman rauhallisesti ja tasaisesti useamman päivän aikana. Myös horroksen aikana eläimiä tulee pitää päivittäin silmällä, mutta niitä ei saa herättää tai häiritä koskemalla niihin. Lämpötilaa on syytä seurata erityisen huolellisesti. Mikäli horrosterraario uhkaa kuivua liiaksi voi kosteutta lisätä sumuttamalla terraariota. On kuitenkin tärkeää, että sumutukseen käytettävä vesi on saman lämpöistä kuin talvehtimislämpötila. Tämän takaamiseksi täytettyä sumutepulloa kannattaa jatkuvasti säilyttää samassa tilassa horrosterraarion kanssa.

Sopiva talvehtimisaika on kolmisen kuukautta, minkä jälkeen voi kevään taas antaa saapua eläimille. Talvehtimisterraarion lämpötilan annetaan muutaman päivän aikana nousta mahdollisimman rauhallisesti ja tasaisesti takaisin normaalilämpötilaan. Kun normaalilämpötila on saavutettu ja eläimet ovat kunnolla hereillä voi ne siirtää takaisin omaan terraarioonsa ja alkaa ruokkia normaalisti.

Lisääntyminen

Tulisalamantereiden lisääntymisbiologiaa käsiteltiin tämän sarjan tulisalamanteria luonnon eläimenä käsittelevässä osassa. Niinpä sitä ei tässä enää juurikaan kerrata vaan keskitytään lisääntymistoimiin terraario-oloissa. Itselläni ei tulisalamanterien lisäännyttämisesti vielä ole ensikäden kokemusta, joten seuraava perustuu kirjallisuuteen, pääosin Reptiles Magazinen maaliskuun 2003 numerossa sivulla 18 olleeseen Ask the Breeder –palstan vastaukseen (Walls 2003) ja John Claren internetartikkeliin erinomaisella Caudata Culture –sivustolla (Clare 2001).

Lähteiden mukaan tulisalamanterien lisääntyminen terraariossa ei ole harvinaista tai hankalaa: ne alkavat lisääntyä kuin itsekseen. Tämä kuitenkin vaatii horroskauden pitämistä ja lämpötilan on muunkin vuoden ajan pysyttävä tarpeeksi alhaisena. Jos salamantereiden vuosikierto terraariossa vastaa luonnon kiertoa ajoittuu myös lisääntyminen terraariossa samoin kuin luonnossa Keski-Euroopassa; hedelmöittyminen tapahtuu alkusyksystä ja poikaset syntyvät talviviileiden jälkeen, helmikuusta alkaen.

Perustapauksessa naaras laskee toukat veteen, joten lisääntymisaikana eläimille on tarjottava sopiva vesialue. Muutaman kämmenenalan kokoinen, 5-10 senttiä syvä allas riittää tähän tarkoitukseen mainiosti. Synnyttäessään naaras peruuttaa osittain veteen ja laskee toukat sinne, joten naaraalle on taattava vaivaton kulku rannalta veteen ja takaisin rannalle loivaa rantaa tai ramppia pitkin. Kun naaras on poistunut paikalta voi toukat siirtää erilliseen laajempaan ja himpun syvempään, 15-25 senttiä syvään veteen. Siirtäminen on aiheellista myös siksi, etteivät vanhemmat innostu syömään jälkikasvuaan.

Toukka-aika riippuu suuresti eläinten alkuperästä, lämpötilasta ja ravinnon määrästä. Se voi vaihdella kuukaudesta aina viiteen kuukauteen, eikä sitä kaikilla kannoilla ole lainkaan vaan syntyvät poikaset ovat käyneet läpi muodonvaihdoksen jo naaraan sisällä. Niinpä toukkia on syytä tarkkailla päivittäin, ja kun niiden pituus alkaa saavuttaa viiden sentin kokonaispituutta, kidukset kadota ja aikuisille tyypillinen keltainen väritys kehittyä on aika tarjota poikasille helppo ja vaivaton pääsy maalle. Kun kidukset ovat hävinneet hukkuvat toukat helposti elleivät pääse vaivattomasti maalle, ja kun ne ovat päässeet vedestä turvaan, uhkaa niitä helposti kuivuminen. Niinpä nuorukaisten terraarion korkeasta ilmankosteudesta ja vaivattomasta pääsystä maalle on pidettävä erityistä huolta.

Toukkien ja vasta muodonvaihdoksen läpikäyneiden salamanterien kohdalla ruokinta seuraa samoja peruslinjoja kuin aikuisilla salamantereilla. Luonnollisesti ravinnon on kuitenkin oltava selvästi pienikokoisempaa: vedessä eläville toukille voi tarjota erilaisia ripsieläimiä ja muita yksisoluisia, viinietikkamatoja, mikromatoja, hyttysentoukkia, artemiaa ja muita pieniä otuksia, joita akvaarioharrastajat käyttävät kalanpoikasten ruokana. Viljelmän alkuja ja kasvatusohjeita kannattaa kysellä akvaariokauppiaalta tai paikallisesta akvaarioseurasta. Sitä mukaa kun toukat kasvavat, tulee myös ravinnon koon kasvaa ja lopulta ruokalistalle ilmestyvät myös katkotut ja pienikokoiset lierot ja muut myös aikuisten ruokavalioon kuuluvat ötökät.

Kirjallisuutta

Clare, J. 2001: Salamandra, Fire and Alpine Salamanders. http://www.caudata.org/cc/species/Salamandra/Salamandra_sp.shtml [luettu 9.2.2004].

Walls. J. G., 2003: Starting Fires (Vastaus Ask the Breeder – palstalle). Reptiles Magazine, vol. 11 no. 3:18 (March 2003).